Sähkön ja magnetismin alkuajoista on vain hajanaisia tietoja. Hangatun meripihkan heikkoa voimavaikutusta pidetään ensimmäisenä ihmisen luomana sähköilmiönä, kun taas magnetismi liittyi luonnossa esiintyvään malmiin. Vasta 1500-luvun lopulla alkoivat ensimmäiset systemaattiset kokeet tuoda tietoa sähkön ja magnetismin käyttäytymisestä.[1]
Sähköilmiöiden havainnointi alkoi antiikin Kreikassa, kun filosofi Thales (624 – 547 eKr.) Miletoksesta kiinnostui kehrääjien värttinöihin tarttuvista villakuiduista, jotka eivät irronneet helposti pyyhkimällä. Syynä olivat värttinässä olevat meripihkakoristeet: kun meripihkaa hankasi, sille tuli outo puoleensa vetävä voima. Ensimmäinen kirjoitettu tieto meripihkan vetovoimasta tulee Theofrastokselta (372 – 287 eKr.) . Aristoteles (384 – 322 eKr.) mainitsi fysiikassa myös Thaleksen meripihkakokeet, minkä ansiosta tieto säilyi vuosisatojen yli 1500-luvun Eurooppaan. [2]
Useissa nykyisissäkin kielissä sähköä tarkoittavat sanat johtuvat kreikan meripihkaa tarkoittavasta sanasta ελεκτρον, elektron.[3]
Otto Von Guericke (1602 - 1686) oli saksalainen luonnonfilosofi ja valtiomies, joka tunnetaan parhaiten ensimmäisen kunnollisen tyhjiöpumpun kehittäjänä. Kehittämällä paloruiskun näköisellä ilmapumpulla Guericke onnistui saamaan aikaan melko hyvän tyhjiön, jossa kynttilä sammui, hiiret kuolivat ja soittokellon ääni vaimeni. Erittäin kuuluisaksi tuli vuoden 1654 demonstraatio, jossa kahden tiiviisti yhteenliitetyn pallonpuolikkaan välistä oli mumpattu ilma pois ja kuusitoista hevostakaan ei riittänyt vetämään puolipalloja irti toisistaan. Kokeistaan Guericke kirjoitti teoksessa Experimenta Nova Magdeburgica de Vacuo Spacio, joka ilmestyi vasta vuonna 1672. Tällä välin tyhjiöpumpun rakenne oli jo yleisesti tiedossa. [4]
Benjamin Franklin (1706- 1790) kiinnostui sähköstä kuultuaan Philadephiassa vuonna 1744 Englannista tulleen Adam Spencerin yleisluennon sekä siihen liittyneen sähköpurkauksen pamauksen, mikä sai hänet pohtimaan, olisiko salama sähköilmiö.[5] s. 61 Franklinin mielenkiinto kohdistui alusta alkaen terävien johdekappalaiden kykyyn imeä lähellä olevasta varausta kappaleesta sähköä itseensä ilman näkyvää kipinää. Tylpällä johdekappaleella ei tälläistä ominaisuutta ollut. [6] s 62 Franklinin suuri keksintö oli selittää koetuloksia kahden erilaisen sähkön sijasta yhden sähkön avulla siten, että toinen laji oli sähköä itseään ja toinen sen puutetta, minkä hän esitti kirjeessään Peter Collinsonille heinäkuussa vuonna 1747.[7] s.62
Sähköilmiöiden havainnointi alkoi antiikin Kreikassa, kun filosofi Thales (624 – 547 eKr.) Miletoksesta kiinnostui kehrääjien värttinöihin tarttuvista villakuiduista, jotka eivät irronneet helposti pyyhkimällä. Syynä olivat värttinässä olevat meripihkakoristeet: kun meripihkaa hankasi, sille tuli outo puoleensa vetävä voima. Ensimmäinen kirjoitettu tieto meripihkan vetovoimasta tulee Theofrastokselta (372 – 287 eKr.) . Aristoteles (384 – 322 eKr.) mainitsi fysiikassa myös Thaleksen meripihkakokeet, minkä ansiosta tieto säilyi vuosisatojen yli 1500-luvun Eurooppaan. [2]
Useissa nykyisissäkin kielissä sähköä tarkoittavat sanat johtuvat kreikan meripihkaa tarkoittavasta sanasta ελεκτρον, elektron.[3]
Otto Von Guericke (1602 - 1686) oli saksalainen luonnonfilosofi ja valtiomies, joka tunnetaan parhaiten ensimmäisen kunnollisen tyhjiöpumpun kehittäjänä.
Kehittämällä paloruiskun näköisellä ilmapumpulla Guericke onnistui saamaan aikaan melko hyvän tyhjiön, jossa kynttilä sammui, hiiret kuolivat ja soittokellon ääni vaimeni. Erittäin kuuluisaksi tuli vuoden 1654 demonstraatio, jossa kahden tiiviisti yhteenliitetyn pallonpuolikkaan välistä oli mumpattu ilma pois ja kuusitoista hevostakaan ei riittänyt vetämään puolipalloja irti toisistaan. Kokeistaan Guericke kirjoitti teoksessa Experimenta Nova Magdeburgica de Vacuo Spacio, joka ilmestyi vasta vuonna 1672. Tällä välin tyhjiöpumpun rakenne oli jo yleisesti tiedossa. [4]
Benjamin Franklin (1706- 1790) kiinnostui sähköstä kuultuaan Philadephiassa vuonna 1744 Englannista tulleen Adam Spencerin yleisluennon sekä siihen liittyneen sähköpurkauksen pamauksen, mikä sai hänet pohtimaan, olisiko salama sähköilmiö.[5] s. 61
Franklinin mielenkiinto kohdistui alusta alkaen terävien johdekappalaiden kykyyn imeä lähellä olevasta varausta kappaleesta sähköä itseensä ilman näkyvää kipinää. Tylpällä johdekappaleella ei tälläistä ominaisuutta ollut. [6] s 62
Franklinin suuri keksintö oli selittää koetuloksia kahden erilaisen sähkön sijasta yhden sähkön avulla siten, että toinen laji oli sähköä itseään ja toinen sen puutetta, minkä hän esitti kirjeessään Peter Collinsonille heinäkuussa vuonna 1747.[7] s.62
Lindell, Ismo, Sähkön pitkä historia, 2009, s11
Lindell, Ismo, Sähkön pitkä historia, 2009, s11
Sähkön ja elektroniikan historia, https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4hk%C3%B6n_ja_elektroniikan_historia, 31.5.2016
Lindell, Ismo, Sähkön pitkä historia, 2009, s40
Lindell, Ismo, Sähkön pitkä historia, 2009, s61
Lindell, Ismo, Sähkön pitkä historia, 2009, s62
Lindell, Ismo, Sähkön pitkä historia, 2009, s62